190 km ajoa El-Khargasta ja ollaan Dakhlan keitaalla.

Tämä etnografinen museo on kiinnostava. Abu Naga kertoi haluavansa perustaa sellaisen Luxorin länsirannalle,

koska kaupungissa ei ole sellaista. Haluan nähdä tarkemmin mitä hän tarkoitti.

Nyt ennen matkamme jatkamista aatonaattona kävimme tässä kyltin luona ja totesin nähneeni paikan lukuisia kertoja. En muualla juuri siellä ollut käynytkään.

 

Erämaasielu,joka oli safaripioneerina meille kulkijoille.

 

Keitaalla on paljonkin nähtävää, mm.keskellä on Mutin kaupunki. Nimi tulee Theban Ammonjumalan puolison nimestä.

Paikallistunnelmaan pääsee tutkimalla badawiya-hotellien sivuja. Nissä yövyimme.

Ja aurinko laskee joka ilta  erämaassa hiekkaan.

 Faaraoiden aikaan Dakhlan keitaalta tuotiin viiniä, hedelmiä ja viljaa muuhun maahan.

Hassanin ystävä Muhammed kutsui meitä ilalliselle kotiinsa. Äiti oli valmistanut meille aivan ähkyyn asti täyttävän ja runsaan ruokakokemuksen. Kiitoksemme siitä. Haastattelin Muhammedia keitaan elämästä. Hän itse on Telecom Egyptin työntekijä ja hänen huoneessaan oli moderni tietokone. Beduiinielämä alkaa jo hänen nuorelle polvelle olla vierasta.Onhan hänelläkin jonkinmoinen ammatillinen koulutus oltava. Kyselin lukemaan ja kirjoittamaan kouluista. Hyviä ovat kuulemma opettajat ja kaikki lapset käyvät koulua.

Tein etikettimokan. Veimme muovikassillisen suklaakarkkeja tuliaisiksi. Hassan antoi kassin Muhammedille mennessämme sisään. Kassi lojui yhdellä tuolilla koskemattomana , otin sen ja vein äidille sen kun kävin ruuasta kiittelemässä. Hassan oli ihan nolona. En ymmärtänyt,että tapoihin kuuluu "olla välittämättä" lahjoista vieraiden läsnäollessa. Nappasin kassin kun ei se ketään kiinnostanut. Muhammed laittoi parastaan tarjoilun kanssa. Hassan oli siitäkin ihan ihmeissään. Jaksoi ajaa autoa hotellille maha täynnä muutaman kymmenen kilometriä just ja just. Keitailla elämä on rauhallista ja  kaukana pääkaupungin valtataisteluista. Keidas on vain kovin kuiva. Muutoin olisi edulliset olot vaikka riisin viljelemiselle.