kolumni Kaarina-lehti, tammikuu2012 
Sain kutsun kylään Niilin tuolle puolen sukulaisten maaseutuelämään mukaan.
 Luonnonmukaista taloutta elää monen sukupolven perhe yhdessä talossa, jonka pihapiiriin kuuluvat lehmä- ja lammasaitaukset ja kanat sekä isohko ankkalauma, myös pienet viikon ikäiset ankanpoikaset. Perheen työnjako toimi siten, että äiti ja miniä ruokkivat eläimet ja miesväki hankkii sitä varten sokeriruokon vartta ja rehuksi viljeltyä  apilaa taloon. Lehmät pitävät makeasta sokeriruokoruuasta
ja kiittävät runsaalla maidontuotannolla. Eläimet ovat  Rehab-tyttösen päiväkotikaverit  ja hän pitää niiden  ruokkimisesta äitinsä kanssa. Kylässä on paljon lapsia ja heitä vilahtaa portista useita pihaan leikkimään uteliaina vierasta samalla  ihmettelemään.
Lounastarjottimellani oli egyptiläistä fuulia, papumuhennosta, munakasta, valkoista

kotijuustoa, riisiä , tomaattilohkoja ja kotona leivottua leipää. Kaikki maistui hyvältä vaikka vatsani  ei aivan parhaassa kunnossa ollutkaan. Ruokailu tapahtuu sormin leipää apuna käyttäen . Tee on tärkein juoma ruuan yhteydessä, ennen ja jälkeen. Kerran aikaisemmin olin kylässä, jossa oli iso perhe. Siellä naiset istuivat lattialle oman tarjottimensa ympärille ja miehet omansa toisessa huoneessa ja jos olisi ollut lapsia niin heille olisi ollut tarjotin omassa paikassaan.
 Täältä maalaiskodista on tytär, ystävättäreni Eman lähtenyt opin tielle hankkimaan


itselleen ammatin ja työn turismin parissa.  On pitkä sukupolvien välinen harppaus naiselle opiskella nykyaikaiseen työelämään itsensä kun oma äiti on luku- ja kirjoitustaidoton. Vasta vuoden 1952 siirtomaavallasta itsenäistymisen jälkeen kaikille naisille on koulutie tullut mahdolliseksi.